maanantai 11. lokakuuta 2010

puoli vuotta sitten...


Jo alkuviikosta tuli sellainen tunne, että jotain saattaisi tapahtua pian. Aamuisin oli paperissa merkkejä. Torstaina siivosin kaappeja. Menin tuolilla ylös alas ja sitten vielä kauppakeskukseen mammakaverin kanssa. Illalla olin ihan rätti, mutta tyytyväinen. Perjantaina olin metsäkävelyllä Ruissalossa. Marssin polkuja ja kallioita ylös ja alas. Tein töitä ja pehmittelin itseäni.

Perjantai-iltana tunsin supistuksen, joka oli erilainen kuin aiemmat. Sanoin heti, että pitäisi alkaa katsella kelloa. Supistuksia tuli ja meni. Ei pahoja, mutta erilaisia. Katsottiin kellosta ja pistettiin luvut paperille. Sama meno jatkui yöllä ja aamullakin. Lauantaina käytiin kahdesti kävelemässä kipua pois ja ajatukset muualle. Illalla supistukset loppuivat kuin seinään. Olin pettynyt, vaikka olinkin valmistautunut siihen, että kyseessä saattaisi olla väärä hälytys.

Yöllä heräsin johonkin. Supistuskipu sekottui uneen. (Ja uni liittyi erääseen blogiin, hassua.) Nousin ylös ja  menin keinutuoliin istumaan hetkeksi. Kun kipu oli ohi menin takaisin peiton alle. Nukahdin muutamaksi minuutiksi ja sitten kipu pakotti taas liikkeelle. Jossain vaiheessa Jkin heräsi ravaamiseeni. 
Tunsin kuinka aalto lähti nousemaan, pulssi muuttui. Sanoin supistus, J katsoi kelloa ja minä keinuttelin itseäni keinutuolissa. Välillä yritin olla peiton alla ja nukkua. 

Kuuden aikaan noustiin ylös. Tunnit kuluivat usvassa. Kävin suihkussa, kävelin edestakaisin, kyykistyin, yritin löytää kulman, joka veisi kivun pois. Yhdeksän aikaan päätettiin, että nyt ainakin syödään jotain, jos vaikka pitäisi pian lähteä sairaalaan. J keitti puuroa, minä puuskutin supistusta pois ja ramppasin edestakaisin. Ja sitten poksahti. En ensin ymmärtänyt mitä tapahtui. Toivoin, että se oli sitä mitä luulin, mutta kuitenkin pelkäsin, että olinkin vain pissinyt housuuni. Lammikko levisi lattialle ja minä seisoin lamaantuneena paikoillani. J vakuutteli minulle, että kyllä kyseessä taitaa olla lapsivesi. Voi sitä helpotuksen määrää! Olin sinnitellyt ja odottanut jotakin sopivaa hetkeä. En tiennyt, kuinka kovaa minuun piti sattua. Jotenkin oli jäänyt sellainen pelko, että minut ajetaan sairaalasta ulos, kun ei sinne saa mennä liian aikaisin. 

Söin puuron ja soitimme sitten taksi. Koko tämän ajan ja taksimatkan supistukset eivät tuntuneet ollenkaan. Lapsiveden poksahdus kai sai adrenaliinin kuohumaan. Sairaalan pihassa olisin halunnut kävellä vielä vähän, mutta J oli erimieltä (ihan hyvä, että oli järjen ääni mukana!). 
Purskahdin itkuun kun pääsimme sisälle. Tunnekuohu oli valtava..olin samaan aikaan peloissani ja helpottunut, jännittynyt ja onnellinen. Kätilö luuli, että minulla on jokin hätänä. Ihmettelin, että eikö muut itke tässä tilanteessa. En saanut edes nimeäni sanottua.
Minut laitettiin käyrälle. Istuin tuolissa johtojen keskellä ja supistuksen tullessa en tiennyt miten olisin. Yritin pysyä paikallani, että laitteet eivät tippuisi, mutta se oli vaikeaa. Ponkaisin pystyyn ja tiputin mittarit. 
Jostain syystä olin ihan varma, että minua ei oteta tosissaan, että ne passittavat minut takaisin kotiin. Kätilö tuli lopulta katsomaan mitä kuuluu ja tarkastamaan kohdunsuun tilanteen. Hän kuulosti yllättyneeltä (ja minä hykertelin voitonriemuisena), kun sanoi että olen jo neljä senttiä auki. Puin päälleni sairaalapaidan ja ne kamalat sukat. Kävelimme synnytyssaliin.

Supistukset alkoivat olla todella kovia.  J hieroi reisiäni ja alaselkää ja minä pyysin, että kovempaa. Supistusten välillä katselin ulos ikkunasta ja näin yhden ystäväni polkevan pyörällä ohi. Tuli epätodellinen ja samalla hyvin todellinen olo. Täällä me olemme ja ympärillä tapahtuu silti ihan tavallisia asioita. 
Kätilö kertoi, että voin saada puudutetta, jos haluan ja jos siltä tuntuu. Ajattelin, että sinnittelen vielä. Halusin käydä vessassa, mutta en päässyt ovea pidemmälle kun hirvittävän voimakas supistus jähmetti minut. Huusin Jn apuun, en enää jaksanut sitä kipua ja päätin, että nyt taitaa olla oikea hetki saada helpotusta oloon. Kätilö sanoi, että tein oikean päätöksen. Olin päättänyt, että etenen tilanteen mukaan. Annan kivun olla ja teen sen minkä pystyn. Siinä vaiheessa kipu tuntui liialta enkä voinut ajatella synnyttäväni niin voimattomana.

Sain epiduraalin. Se vei kivut heti. Tunsin kuitenkin jokaisen supistuksen, synnytys eteni ja se oli hyvä. J lähti syömään ja soittamaan väliaikatietoja tuleville isovanhemmille. Minä yritin nukkua vähän.
Hetken kuluttua kätilöt tulivat ja olivat hiukan huolissaan. Vauvan päähän asetettiin anturi, joka antoi tarkempia tietoja hänen hyvinvoinnistaan. Huolestuin, mutta yrtin olla luottavainen. 
Kätilöiden vuoro vaihtui kahdelta ja niihin aikoihin minusta alkoi tuntua siltä, että kohta on ponnistettava. Tai oikeastaan se ponnistus vain tuli, en voinut estellä paljoakaan. Soitin kelloa ja hetken päästä uusi kätilö ja opiskelija tulivat esittäytymään. Olin jo niin auki, että sain luvan antaa ponnistuksen tulla. Ponnistus oli kuin kivi sisälläni, vyöryi suurella voimalla eteen päin. Tunsin itseni ulkopuoliseksi. 

Ponnistusvaihe alkoi kolmen aikaan. Tein kaikkeni ja minua kannustettiin. Kätilöni oli aivan ihana ja samalla aaltopituudella minun ja Jn kanssa. Tunsin, että minua autettiin ja voimiini luotettiin. 
Jossain vaiheessa tunsin, että supistukset hukkuivat jonnekin muiden tuntemusten alle. Minuun sattui liikaa ja homma ei edennyt. Happinaamari ahdisti ja tiuskin sitä pois. Puristin jonkun kädestä ja yritin keskittyä. Vilkaisin Jtä ja näin, että hän oli aivan valkoinen. Hänet käskettiin hetkeksi käytävään. 
Ja sitten sattui niin paljon, että ei ole koskaan sattunut. Pelkäsin meneväni paniikkiin, luisuin jonnekkin ja yritin pitää itseni kasassa. Huusin typeriä asioita, jotka nolottavat nyt. Huone oli yhtäkkiä täynnä ihmisiä. Siltä tuntui. Ihmettelin ja itkeskelin sitä. Minulle selitettiin jokaisen ihmisen tarkoitus huoneessa ja se auttoi hätääntymiseeni hiukan. Tuntui silti, että en jaksa. En tuntenut supistuksia, en päässyt ponnistamaan ja vauva oli ahdingossa. Lääkäri oli imukupin kanssa valmiina ja sekin pelotti. Oksettikin ja kaikki tuntui hirvittävän sekavalta. 
Kuulin itseni sanovan, että olkaa kaikki hetki hiljaa. Huone hiljeni ja pystyin taas keskittymään. Tunsin supistuksen ja ponnistin. Ponnistin vielä kerran tai kaksi. Ja sitten hän oli siinä. En kai edes huomannut tai ymmärtänyt. Kätilö roikotti pientä ruippanaa edessäni ja sanoi: katso kuka täällä on. Se oli ihmeellinen hetki. Olo oli kummallinen ja helpottunut ja voitonriemuinen ja kaikkea sitä. Yhtäkkiä minä olin synnyttänyt nainen, äiti ja kaikkea mljoonaa muutakin asiaa. Huone oli täynnä onnitteluja ja iloisia ilmeitä. Olisin voinut pussata ihan jokaikistä siellä. Varsinkin itseäni. Ja lopulta vauvakin alkoi itkeä ja muistan ajatelleeni, että se oli kyllä täydellisin ääni koko maailmassa. 


Ja nyt hän on jo puolivuotias! Kiloja on tullut lisää viisi ja senttejä melkein kaksikymmentä. Hammaskin löytyy. Oi, olet ihana!

17 kommenttia:

  1. oi voi, olipas ihanaa luettavaa! Tippa silmässä täällä istun ja muistelen omaa synnytystäni maaliskuun viimeisenä päivänä. Tosin imukuppi oli pakko ottaa avuksi, koska omat voimat eivät riitäneet. Niin se aika vaan menee, tuntuu hurahtavan ihan hetkessä. Täällä pohjoisessa sateli eilen jo lunta, mutta tänä aamuna oli maa taas sula.

    Ihanaa päivää toivottaa

    Hanneli ;O)

    VastaaPoista
  2. Hanneli: Imukuppi oli meilläkin apuna, mutta hyvin kaikki meni kuitenkin. Kuhmukin laski nopeasti:) Ihanaa päivää sinullekin!

    VastaaPoista
  3. Valtavasti onnea puolivuotiaalle! Vastahan me ähistiin ja puhistiin kun "ei ne synny ikinä" :D Perästä tullaan!

    VastaaPoista
  4. <3 aivan ihana teksti. Ja vielä ihanampi Kerttu! Myöskin onnittelut puolivuotiaalle!

    VastaaPoista
  5. Ihana kirjoitus ja onnea Kertulle! :)

    VastaaPoista
  6. yleensä mulla aina tekee vaan pahaa lukea synnytystarinoita esimerkiksi vauvalehdistä ja tulee sellainen olo että apua en synnytä kiitos ikinä, mutta tämä oli jotenkin niin aito ja rehellinen että se oli vain ja ainoastaan kaunis ja ihana ja sellainen että ehkä maailmassa voi siitäki selvitä. on taito osata sillä tavalla kirjoittaa. onnea kertulle!

    VastaaPoista
  7. Yllä kommentoineet ovat ihan oikeassa, kertomus oli ihanan aito ja kaunis. Ei tällaisia oikeastaan hirveästi saa mistään lukea. Kyynel nousee silmäkulmaan kun tätä lukiessa alkaa muistella omaa reissua. Tajusin, että täytyy kirjoittaa oma tarinani ylös. Ei varmaankaan muille, mutta itselleni. Nyt kun kohta puoli vuotta on kulunut, voisi hyvinkin luoda sellaisen katsauksen taaksepäin, muistella tuota hetkeä itsekin. On se käynyt monta kertaa mielessä aiemminkin, mutta tästä sain varmasti tarvittavan alkusysäyksen. Kiitos kun jaoit tämän tänne meille muillekin. Kerttu on aivan hurmaava!

    VastaaPoista
  8. Voi,tämä oli kyllä aivan ihana teksti! Melkein tuli tippa linssiin täälläkin:) Kunpa olisin itsekin joskus kirjoittanut samanlaisen tekstin,nyt en muista kunnolla koko tapahtumaa..siis tottakai muistan,mutta en ehkä ihan noin tarkasti enää.
    Onnea söpö-Kepalle!

    VastaaPoista
  9. Yhdyn muihin tekstistä. Meinasin itsekin kirjoittaa synnytyskertomukseni, mutta väsymysiski ja se jäi. Taidan yrittää uudestaan. Sun tekstiä lukiessa nousi mieleen niin vahvoja muistoja. Onnittelut Kertulle!

    VastaaPoista
  10. Voi onnea puoli vuotiaalle! :) Rakastan synnytystarinoita. Joskus pitäisi kirjoittaa se omakin paperille, tulevaisuutta varten, jos ne muistot vuosien varrella vaikka haalistuu.

    VastaaPoista
  11. Tämä oli ihana lukea. Luin sen aamulla ekan kerran puhelimella vauva kainalossa peiton alla.

    Syntymä on niin ihmeellinen <3

    Onnea puolivuotiaalle ja vanhemmille puolivuotiaasta!

    VastaaPoista
  12. Kiitos onnitteluista!
    Tarina olisi ollut varmasti erisävyinen jos olisin kirjoittanut sen heti seuraavana päivänä..Nyt kun asioihin on saanut etäisyyttä tuntuvat ne selkeämmiltä ja järkevämmiltä. Mietin kyllä, että onko tämä liian yksityinen asia..mutta tuntui hyvältä kirjoittaa tämä ulos ja esille. Pyörii mielessä harva se päivä. Pyörikööt nyt sitten täälläkin:)

    VastaaPoista
  13. Kiitos Outi! Ja Kertulle puolivuotispusu!
    -Eeva :)

    VastaaPoista
  14. voi miten kauniisti kirjoitat! kiitos kun jaoit tämän tarinan, synnytys kuulostaa kertomanasi jotenkin ei niin pelottavalta kuin ennen olen ajatellut. ja onnea pikkuiselle!

    mari

    VastaaPoista
  15. aivan ihana lukea tämä, kiitos kun jaoit kokemuksen. minä en ole äiti, eikä mulla ole mitään käsitystä tuosta mistä kerroit. juuri sen takia olen aina äärimmäisen kiinnostunut jos joku vaan haluaa kertoa, se on minusta niin käsittämätöntä, ihmeellistä, ja samalla maailman luonnollisinta. ihme.

    onnea puolivuotiaalle!

    VastaaPoista
  16. aivan ihana teksti. itku tuli.
    H

    VastaaPoista