Siitä on kohta prikulleen kuusi vuotta kun yksi tyttö kysyi yhdeltä pojalta, että alakko oleen. Jos ei nyt ihan kirjaimellisesti näin homma mennyt niin melkein kuitenkin. Kaukosuhteilun takia epävarmalta näyttävä tulevaisuus sai molemmilla pupun pöksyyn, mutta onneksi tyttö oli reipas ja rohkea päätti kysyä. Oli siinä kuitenkin jo kesästä asti tykkäilty ja hempeilty ja viikonloput vietettiin yhdessä. Kyllä se poika sitten alkoi oleen tytön kanssa (vaikka antoi odottaa julman pitkään vastaustaan!) ja on se vieläkin.
Mitä kuuteen vuoteen mahtuu?
Siitä melkein puolet on asuttu erillään kohtalon sanelemien syiden vuoksi. Ei se pahaa suhteelle ole tehnyt, mutta olen kyllä onnellinen siitä, että viimeiset vuodet molemmat ovat pysyneet saman katon alla ja ihan samassa kaupungissakin. Toisaalta oli hyvä, että kumpikin harjoitteli itsenäistä elämää itsekseen ennen kuin pääsimme asumaan samaan kotiin.
Yhdessä ollaan asuttu kolmessa eri asunnossa ja nyt on menossa neljäs, josta toivottavasti ei tarvitse hetkeen muuttaa. Saman katon alla asuvat myös ihanat nelijalkaiset muksumme.
Olemme matkustelleet yhdessä, ja vaikka nämä lainat pitää jossain vaiheessa maksaa pois, on se ollut sen arvoista. Matkustaessa toisesta oppii ihan uusia asioita. Yhtenä tärkeimmistä matkoista tietysti extempore New Yorkin -matka, jossa pistettiin sormukset sormiin.
Mutkia on ollut.. (Toinen meistä on välillä vähän liikaa tulta ja tappuraa.) Molemmat ovat tehneet virheitä, mutta ne on aina puhuttu läpi ja selvitetty. Omat typeryydet on myönnetty ja pyydetty anteeksi. Huonoina aikoina on annettu aikaa suhteelle ja hoidettu sitä, niin että risukasoista on päästy ylös.
Tänä vuonna on tapahtunut paljon hyvää. Naimisiinmeno toi ihanan tunteen, ja vaikka se ei arkea muutakaan, niin kyllä se jotain muuttaa kuitenkin. Olen niin ylpeä kun voin sanoa, että olen vaimo ja kun puhun miehestäni. Olemme jotenkin enemmän perhe nyt.
Ja perheestä puheen ollen..
Tässä myös syy blogi-hiljaisuuteen.. Päivät ovat täynnä opiskelua ja koti sotkuinen, vaatteet tyhmiä ja olo väsynyt. Ja jotenkin on tuntunut, että kaikki muu kerrottava on toissijaista tähän asiaan verrattuna. Heti kun kiireet helpottavat (jouluna, hah) ja koti järjestäytyy, niin alan osoittaa enemmän huomiota tälle blogille..
Tästä asiasta tuskin tullaan paljon puhumaan tämän blogin puolella. Vauvahöpinää varten on Kirpeää-blogi, joka ei ole kaikille avoin. Ihan mielelläni kuitenkin kutsun sinne lisää lukijoita, jos jotain kiinnostaa lukea odotusajan kummallisuuksista. Tämän tekstin kommenttilaatikkoon voi pistää pyynnön sähköpostin kera.
