Kotona.

Ei minulla ole nyt oikein mitään kerrottavaa. Vähän opiskelua, aineistonkeruusuunnitelmaa ja lomakkeen suunnittelua. Paljon kotihommia ja sohvalla oleilua. Muu perhe on sairastanut, Kerttu on vieläkin kovin räkäinen, reppana.

Tänään tein mysliä ja siitä tuli aika hyvää. Olen vasta vähän aikaa sitten löytänyt pähkinät. Raskauden aikana oikeastaan. Viime aikoina olen myös löytänyt kahvin. Turha juttu, mutta auttaa minua pysymään virkeämpänä ja siten myös kivempana kanssaeläjille. 

Hölöhölöpölöpölö menen nysväämään sohvalle puikkojeni kanssa. Huomenna heti aamulla puutöitä.

Ainiin! Viikonloppuna mennään yöksi hotelliin. Aiotaan hakea kaikenlaista hyvää syötävää ja istua sängyllä kylpytakit päällä, syödä ja nukkua vuorotellen. (Itkettää ajatus päivästä ilman Kerttua, mutta kai selviän...ajatus unesta tuntuu kuitenkin oikein kivalta.) 

Niin siis piti kysyä teiltä, että mitä hyvää syötävää voisi Helsingistä löytää? Ainakin haetaan Ekbergiltä pikkunelosia.

Mitä tänään on tehty?

On pyyhitty vuotavaa nenää. Pienellä on elämänsä ensimmäinen nuha.

On tehty linssikeittoa, josta tulikin muhennosta. 

On leivottu leipäkin, josta ei meinannut tulla mitään, mutta tulikin sitten pakkaseen asti.

On käyty kaupassa ja mietitty jokaisessa hyllyvälissä, että mitä ihmettä tultiin täältä hakemaan. Mies toi mitä unohtui.

On mietitty, että sipulia on ärsyttävä leikata, mutta ei sitä kyllä ikinä korvaisi mikään muu. Ja valkosipulia pitäisi käyttää enemmän.

On lähetetty muutama tärkeä sähköposti, varattu kirjoja ja aloitettu kyselylomakkeen suunnittelu. Ennen tätä kaikkea käytettiin paljon aikaa työpisteen järjestelyyn ja kivaksi tekemiseen. Sotkut selän takana ja kaunis maisema edessä.

On nukuttu yhdet pienet päiväunet, joiden jälkeen olo oli nuutunut. Onneksi kaupasta sai pähkinäsuklaata. 

On imuroitu yläkerta ja keskikerros. 

On luettu montaa eri lehteä. Otettu aikaa teelle ja lukemiselle sieltä mistä pystyy. On myös katsottu Emmerdalea, eikä edes hävetä. 

On luettu vilkutus-kirjaa vauvalle, heitelty lelua koiralle, paijattu, pusuteltu ja halailtu. 

On syöty kaikki yhdessä saman pöydän ympärillä. Koiratkin pääsevät syöttötuolin alla ihan hyvin osingoille.

On ajateltu, että onpa kiva päivä. 

sotkussa

Kerttu maalasi tänään omin sormin mustikkapuolukkasoseella. Se oli kaunista katsottavaa. Lapsi keskittyi ja nautti selvästi! Ei edes pistänyt sormiaan suuhun. Paitsi sitten kun paperi oli jo viety kaapinoveen kuivumaan. Jotenkin sitä sosetta oli varpaissakin ja niitä oli vauvan mukava mussutella vaipanvaihdon yhteydessä. 

Muuten en sotkusta tykkää, mutta tuollainen lapsen luova-sotkeminen on ihanaa. Ei haittaa yhtään! En haluaisi olla sellainen hyssyttelijä-äiti, että varo nyt ettet riko ja sotke ja niin edelleen. Haluan olla majanrankentelija-äiti, joka makaa mahallaan hiekkalaatikolla lasten kanssa. Siinä on minulle haastetta. 

Täällä meillä on nyt kamalan sekaista. Ollaan tultu ja menty, pyykkiä on sata kiloa ja purkamattomia laukkuja ainakin saman verran. Päreet palaa koko ajan. Yritän kyllä välittää vähemmän siisteydestä ja ottaa rennommin. Jotenkin vaan huushollin järjestys tuntuu olevan suoraan verrannollinen pääkoppani järjestykseen.

ystävyydestä

Sain tänään halauksen matkalla luennolle. Tuntui kivalta. Ei olla nähty tämän henkilön kanssa vuoteen ja nyt sattumalta törmättiin. 

Mietiskelin iltakävelyllä ystävyyttä. Se on hassua, että joihinkin törmää koko ajan ja joitain ei näe, vaikka kuinka yrittää. Mietin sitäkin, että ystävyyssuhteita pitäisi ihan tietoisesti hoitaa ja pitää yllä. 

Olen varmaan ihan kohtuu hyvä ystävä. Ainakin yritän soitella ja kysellä mitä kuuluu. Olen kyllä aika erakkokin, joskus en vaan kaipaa ketään muita kuin nämä täällä kotona. Kertun syntymäkin muutti paljon. Toisista tuli läheisempiä ja toiset tuntuvat katoavan koko ajan kauemmaksi. Kai se on ihan luonnollista.

Kärsin kroonisesta ystävänpuutteesta. Kaipaan ympärilleni samoilla langoilla kulkevia. Sellainen olisi kivaa, että voisi vaan mennä kylään pullapussin kanssa ilman suuria järjestelyjä.

Paras ystäväni on J. Pisimmän aikaa olen ollut ystävä Niinan kanssa. Ja on minulla muitakin ihania, pusut teille!

puoli vuotta sitten...

Jo alkuviikosta tuli sellainen tunne, että jotain saattaisi tapahtua pian. Aamuisin oli paperissa merkkejä. Torstaina siivosin kaappeja. Menin tuolilla ylös alas ja sitten vielä kauppakeskukseen mammakaverin kanssa. Illalla olin ihan rätti, mutta tyytyväinen. Perjantaina olin metsäkävelyllä Ruissalossa. Marssin polkuja ja kallioita ylös ja alas. Tein töitä ja pehmittelin itseäni.

Perjantai-iltana tunsin supistuksen, joka oli erilainen kuin aiemmat. Sanoin heti, että pitäisi alkaa katsella kelloa. Supistuksia tuli ja meni. Ei pahoja, mutta erilaisia. Katsottiin kellosta ja pistettiin luvut paperille. Sama meno jatkui yöllä ja aamullakin. Lauantaina käytiin kahdesti kävelemässä kipua pois ja ajatukset muualle. Illalla supistukset loppuivat kuin seinään. Olin pettynyt, vaikka olinkin valmistautunut siihen, että kyseessä saattaisi olla väärä hälytys.

Yöllä heräsin johonkin. Supistuskipu sekottui uneen. (Ja uni liittyi erääseen blogiin, hassua.) Nousin ylös ja  menin keinutuoliin istumaan hetkeksi. Kun kipu oli ohi menin takaisin peiton alle. Nukahdin muutamaksi minuutiksi ja sitten kipu pakotti taas liikkeelle. Jossain vaiheessa Jkin heräsi ravaamiseeni. 

Tunsin kuinka aalto lähti nousemaan, pulssi muuttui. Sanoin supistus, J katsoi kelloa ja minä keinuttelin itseäni keinutuolissa. Välillä yritin olla peiton alla ja nukkua. 

Kuuden aikaan noustiin ylös. Tunnit kuluivat usvassa. Kävin suihkussa, kävelin edestakaisin, kyykistyin, yritin löytää kulman, joka veisi kivun pois. Yhdeksän aikaan päätettiin, että nyt ainakin syödään jotain, jos vaikka pitäisi pian lähteä sairaalaan. J keitti puuroa, minä puuskutin supistusta pois ja ramppasin edestakaisin. Ja sitten poksahti. En ensin ymmärtänyt mitä tapahtui. Toivoin, että se oli sitä mitä luulin, mutta kuitenkin pelkäsin, että olinkin vain pissinyt housuuni. Lammikko levisi lattialle ja minä seisoin lamaantuneena paikoillani. J vakuutteli minulle, että kyllä kyseessä taitaa olla lapsivesi. Voi sitä helpotuksen määrää! Olin sinnitellyt ja odottanut jotakin sopivaa hetkeä. En tiennyt, kuinka kovaa minuun piti sattua. Jotenkin oli jäänyt sellainen pelko, että minut ajetaan sairaalasta ulos, kun ei sinne saa mennä liian aikaisin. 

Söin puuron ja soitimme sitten taksi. Koko tämän ajan ja taksimatkan supistukset eivät tuntuneet ollenkaan. Lapsiveden poksahdus kai sai adrenaliinin kuohumaan. Sairaalan pihassa olisin halunnut kävellä vielä vähän, mutta J oli erimieltä (ihan hyvä, että oli järjen ääni mukana!). 

Purskahdin itkuun kun pääsimme sisälle. Tunnekuohu oli valtava..olin samaan aikaan peloissani ja helpottunut, jännittynyt ja onnellinen. Kätilö luuli, että minulla on jokin hätänä. Ihmettelin, että eikö muut itke tässä tilanteessa. En saanut edes nimeäni sanottua.

Minut laitettiin käyrälle. Istuin tuolissa johtojen keskellä ja supistuksen tullessa en tiennyt miten olisin. Yritin pysyä paikallani, että laitteet eivät tippuisi, mutta se oli vaikeaa. Ponkaisin pystyyn ja tiputin mittarit. 

Jostain syystä olin ihan varma, että minua ei oteta tosissaan, että ne passittavat minut takaisin kotiin. Kätilö tuli lopulta katsomaan mitä kuuluu ja tarkastamaan kohdunsuun tilanteen. Hän kuulosti yllättyneeltä (ja minä hykertelin voitonriemuisena), kun sanoi että olen jo neljä senttiä auki. Puin päälleni sairaalapaidan ja ne kamalat sukat. Kävelimme synnytyssaliin.

Supistukset alkoivat olla todella kovia.  J hieroi reisiäni ja alaselkää ja minä pyysin, että kovempaa. Supistusten välillä katselin ulos ikkunasta ja näin yhden ystäväni polkevan pyörällä ohi. Tuli epätodellinen ja samalla hyvin todellinen olo. Täällä me olemme ja ympärillä tapahtuu silti ihan tavallisia asioita. 

Kätilö kertoi, että voin saada puudutetta, jos haluan ja jos siltä tuntuu. Ajattelin, että sinnittelen vielä. Halusin käydä vessassa, mutta en päässyt ovea pidemmälle kun hirvittävän voimakas supistus jähmetti minut. Huusin Jn apuun, en enää jaksanut sitä kipua ja päätin, että nyt taitaa olla oikea hetki saada helpotusta oloon. Kätilö sanoi, että tein oikean päätöksen. Olin päättänyt, että etenen tilanteen mukaan. Annan kivun olla ja teen sen minkä pystyn. Siinä vaiheessa kipu tuntui liialta enkä voinut ajatella synnyttäväni niin voimattomana.

Sain epiduraalin. Se vei kivut heti. Tunsin kuitenkin jokaisen supistuksen, synnytys eteni ja se oli hyvä. J lähti syömään ja soittamaan väliaikatietoja tuleville isovanhemmille. Minä yritin nukkua vähän.

Hetken kuluttua kätilöt tulivat ja olivat hiukan huolissaan. Vauvan päähän asetettiin anturi, joka antoi tarkempia tietoja hänen hyvinvoinnistaan. Huolestuin, mutta yrtin olla luottavainen. 

Kätilöiden vuoro vaihtui kahdelta ja niihin aikoihin minusta alkoi tuntua siltä, että kohta on ponnistettava. Tai oikeastaan se ponnistus vain tuli, en voinut estellä paljoakaan. Soitin kelloa ja hetken päästä uusi kätilö ja opiskelija tulivat esittäytymään. Olin jo niin auki, että sain luvan antaa ponnistuksen tulla. Ponnistus oli kuin kivi sisälläni, vyöryi suurella voimalla eteen päin. Tunsin itseni ulkopuoliseksi. 

Ponnistusvaihe alkoi kolmen aikaan. Tein kaikkeni ja minua kannustettiin. Kätilöni oli aivan ihana ja samalla aaltopituudella minun ja Jn kanssa. Tunsin, että minua autettiin ja voimiini luotettiin. 

Jossain vaiheessa tunsin, että supistukset hukkuivat jonnekin muiden tuntemusten alle. Minuun sattui liikaa ja homma ei edennyt. Happinaamari ahdisti ja tiuskin sitä pois. Puristin jonkun kädestä ja yritin keskittyä. Vilkaisin Jtä ja näin, että hän oli aivan valkoinen. Hänet käskettiin hetkeksi käytävään. 

Ja sitten sattui niin paljon, että ei ole koskaan sattunut. Pelkäsin meneväni paniikkiin, luisuin jonnekkin ja yritin pitää itseni kasassa. Huusin typeriä asioita, jotka nolottavat nyt. Huone oli yhtäkkiä täynnä ihmisiä. Siltä tuntui. Ihmettelin ja itkeskelin sitä. Minulle selitettiin jokaisen ihmisen tarkoitus huoneessa ja se auttoi hätääntymiseeni hiukan. Tuntui silti, että en jaksa. En tuntenut supistuksia, en päässyt ponnistamaan ja vauva oli ahdingossa. Lääkäri oli imukupin kanssa valmiina ja sekin pelotti. Oksettikin ja kaikki tuntui hirvittävän sekavalta. 

Kuulin itseni sanovan, että olkaa kaikki hetki hiljaa. Huone hiljeni ja pystyin taas keskittymään. Tunsin supistuksen ja ponnistin. Ponnistin vielä kerran tai kaksi. Ja sitten hän oli siinä. En kai edes huomannut tai ymmärtänyt. Kätilö roikotti pientä ruippanaa edessäni ja sanoi: katso kuka täällä on. Se oli ihmeellinen hetki. Olo oli kummallinen ja helpottunut ja voitonriemuinen ja kaikkea sitä. Yhtäkkiä minä olin synnyttänyt nainen, äiti ja kaikkea mljoonaa muutakin asiaa. Huone oli täynnä onnitteluja ja iloisia ilmeitä. Olisin voinut pussata ihan jokaikistä siellä. Varsinkin itseäni. Ja lopulta vauvakin alkoi itkeä ja muistan ajatelleeni, että se oli kyllä täydellisin ääni koko maailmassa. 

Ja nyt hän on jo puolivuotias! Kiloja on tullut lisää viisi ja senttejä melkein kaksikymmentä. Hammaskin löytyy. Oi, olet ihana!

Moi!

Meillä on ollut hauskaa! Kamala ikävä blogiin jo!

Mitä teille kuuluu?