puoli vuotta sitten...

Jo alkuviikosta tuli sellainen tunne, että jotain saattaisi tapahtua pian. Aamuisin oli paperissa merkkejä. Torstaina siivosin kaappeja. Menin tuolilla ylös alas ja sitten vielä kauppakeskukseen mammakaverin kanssa. Illalla olin ihan rätti, mutta tyytyväinen. Perjantaina olin metsäkävelyllä Ruissalossa. Marssin polkuja ja kallioita ylös ja alas. Tein töitä ja pehmittelin itseäni.

Perjantai-iltana tunsin supistuksen, joka oli erilainen kuin aiemmat. Sanoin heti, että pitäisi alkaa katsella kelloa. Supistuksia tuli ja meni. Ei pahoja, mutta erilaisia. Katsottiin kellosta ja pistettiin luvut paperille. Sama meno jatkui yöllä ja aamullakin. Lauantaina käytiin kahdesti kävelemässä kipua pois ja ajatukset muualle. Illalla supistukset loppuivat kuin seinään. Olin pettynyt, vaikka olinkin valmistautunut siihen, että kyseessä saattaisi olla väärä hälytys.

Yöllä heräsin johonkin. Supistuskipu sekottui uneen. (Ja uni liittyi erääseen blogiin, hassua.) Nousin ylös ja  menin keinutuoliin istumaan hetkeksi. Kun kipu oli ohi menin takaisin peiton alle. Nukahdin muutamaksi minuutiksi ja sitten kipu pakotti taas liikkeelle. Jossain vaiheessa Jkin heräsi ravaamiseeni. 

Tunsin kuinka aalto lähti nousemaan, pulssi muuttui. Sanoin supistus, J katsoi kelloa ja minä keinuttelin itseäni keinutuolissa. Välillä yritin olla peiton alla ja nukkua. 

Kuuden aikaan noustiin ylös. Tunnit kuluivat usvassa. Kävin suihkussa, kävelin edestakaisin, kyykistyin, yritin löytää kulman, joka veisi kivun pois. Yhdeksän aikaan päätettiin, että nyt ainakin syödään jotain, jos vaikka pitäisi pian lähteä sairaalaan. J keitti puuroa, minä puuskutin supistusta pois ja ramppasin edestakaisin. Ja sitten poksahti. En ensin ymmärtänyt mitä tapahtui. Toivoin, että se oli sitä mitä luulin, mutta kuitenkin pelkäsin, että olinkin vain pissinyt housuuni. Lammikko levisi lattialle ja minä seisoin lamaantuneena paikoillani. J vakuutteli minulle, että kyllä kyseessä taitaa olla lapsivesi. Voi sitä helpotuksen määrää! Olin sinnitellyt ja odottanut jotakin sopivaa hetkeä. En tiennyt, kuinka kovaa minuun piti sattua. Jotenkin oli jäänyt sellainen pelko, että minut ajetaan sairaalasta ulos, kun ei sinne saa mennä liian aikaisin. 

Söin puuron ja soitimme sitten taksi. Koko tämän ajan ja taksimatkan supistukset eivät tuntuneet ollenkaan. Lapsiveden poksahdus kai sai adrenaliinin kuohumaan. Sairaalan pihassa olisin halunnut kävellä vielä vähän, mutta J oli erimieltä (ihan hyvä, että oli järjen ääni mukana!). 

Purskahdin itkuun kun pääsimme sisälle. Tunnekuohu oli valtava..olin samaan aikaan peloissani ja helpottunut, jännittynyt ja onnellinen. Kätilö luuli, että minulla on jokin hätänä. Ihmettelin, että eikö muut itke tässä tilanteessa. En saanut edes nimeäni sanottua.

Minut laitettiin käyrälle. Istuin tuolissa johtojen keskellä ja supistuksen tullessa en tiennyt miten olisin. Yritin pysyä paikallani, että laitteet eivät tippuisi, mutta se oli vaikeaa. Ponkaisin pystyyn ja tiputin mittarit. 

Jostain syystä olin ihan varma, että minua ei oteta tosissaan, että ne passittavat minut takaisin kotiin. Kätilö tuli lopulta katsomaan mitä kuuluu ja tarkastamaan kohdunsuun tilanteen. Hän kuulosti yllättyneeltä (ja minä hykertelin voitonriemuisena), kun sanoi että olen jo neljä senttiä auki. Puin päälleni sairaalapaidan ja ne kamalat sukat. Kävelimme synnytyssaliin.

Supistukset alkoivat olla todella kovia.  J hieroi reisiäni ja alaselkää ja minä pyysin, että kovempaa. Supistusten välillä katselin ulos ikkunasta ja näin yhden ystäväni polkevan pyörällä ohi. Tuli epätodellinen ja samalla hyvin todellinen olo. Täällä me olemme ja ympärillä tapahtuu silti ihan tavallisia asioita. 

Kätilö kertoi, että voin saada puudutetta, jos haluan ja jos siltä tuntuu. Ajattelin, että sinnittelen vielä. Halusin käydä vessassa, mutta en päässyt ovea pidemmälle kun hirvittävän voimakas supistus jähmetti minut. Huusin Jn apuun, en enää jaksanut sitä kipua ja päätin, että nyt taitaa olla oikea hetki saada helpotusta oloon. Kätilö sanoi, että tein oikean päätöksen. Olin päättänyt, että etenen tilanteen mukaan. Annan kivun olla ja teen sen minkä pystyn. Siinä vaiheessa kipu tuntui liialta enkä voinut ajatella synnyttäväni niin voimattomana.

Sain epiduraalin. Se vei kivut heti. Tunsin kuitenkin jokaisen supistuksen, synnytys eteni ja se oli hyvä. J lähti syömään ja soittamaan väliaikatietoja tuleville isovanhemmille. Minä yritin nukkua vähän.

Hetken kuluttua kätilöt tulivat ja olivat hiukan huolissaan. Vauvan päähän asetettiin anturi, joka antoi tarkempia tietoja hänen hyvinvoinnistaan. Huolestuin, mutta yrtin olla luottavainen. 

Kätilöiden vuoro vaihtui kahdelta ja niihin aikoihin minusta alkoi tuntua siltä, että kohta on ponnistettava. Tai oikeastaan se ponnistus vain tuli, en voinut estellä paljoakaan. Soitin kelloa ja hetken päästä uusi kätilö ja opiskelija tulivat esittäytymään. Olin jo niin auki, että sain luvan antaa ponnistuksen tulla. Ponnistus oli kuin kivi sisälläni, vyöryi suurella voimalla eteen päin. Tunsin itseni ulkopuoliseksi. 

Ponnistusvaihe alkoi kolmen aikaan. Tein kaikkeni ja minua kannustettiin. Kätilöni oli aivan ihana ja samalla aaltopituudella minun ja Jn kanssa. Tunsin, että minua autettiin ja voimiini luotettiin. 

Jossain vaiheessa tunsin, että supistukset hukkuivat jonnekin muiden tuntemusten alle. Minuun sattui liikaa ja homma ei edennyt. Happinaamari ahdisti ja tiuskin sitä pois. Puristin jonkun kädestä ja yritin keskittyä. Vilkaisin Jtä ja näin, että hän oli aivan valkoinen. Hänet käskettiin hetkeksi käytävään. 

Ja sitten sattui niin paljon, että ei ole koskaan sattunut. Pelkäsin meneväni paniikkiin, luisuin jonnekkin ja yritin pitää itseni kasassa. Huusin typeriä asioita, jotka nolottavat nyt. Huone oli yhtäkkiä täynnä ihmisiä. Siltä tuntui. Ihmettelin ja itkeskelin sitä. Minulle selitettiin jokaisen ihmisen tarkoitus huoneessa ja se auttoi hätääntymiseeni hiukan. Tuntui silti, että en jaksa. En tuntenut supistuksia, en päässyt ponnistamaan ja vauva oli ahdingossa. Lääkäri oli imukupin kanssa valmiina ja sekin pelotti. Oksettikin ja kaikki tuntui hirvittävän sekavalta. 

Kuulin itseni sanovan, että olkaa kaikki hetki hiljaa. Huone hiljeni ja pystyin taas keskittymään. Tunsin supistuksen ja ponnistin. Ponnistin vielä kerran tai kaksi. Ja sitten hän oli siinä. En kai edes huomannut tai ymmärtänyt. Kätilö roikotti pientä ruippanaa edessäni ja sanoi: katso kuka täällä on. Se oli ihmeellinen hetki. Olo oli kummallinen ja helpottunut ja voitonriemuinen ja kaikkea sitä. Yhtäkkiä minä olin synnyttänyt nainen, äiti ja kaikkea mljoonaa muutakin asiaa. Huone oli täynnä onnitteluja ja iloisia ilmeitä. Olisin voinut pussata ihan jokaikistä siellä. Varsinkin itseäni. Ja lopulta vauvakin alkoi itkeä ja muistan ajatelleeni, että se oli kyllä täydellisin ääni koko maailmassa. 

Ja nyt hän on jo puolivuotias! Kiloja on tullut lisää viisi ja senttejä melkein kaksikymmentä. Hammaskin löytyy. Oi, olet ihana!